All the promises you broke meant more to me than gold

Naja huhtikuussa 2014:

Onkohan olemassa ihmisiä jotka uskovat vaalilupauksiin? Minä myönnän suosiolla uskoneeni jossain vaiheessa. Toki olen aina ymmärtänyt kampanjoinnin päälle, mutta suora valehtelu ja jollain tietyllä asialla ratsastaminen on vastenmielistä. Niin kuin nyt Kokoomuksen kansanedustaja Jaana Pelkonen. Sivuillaan hän puhuu veteraanien kunnioittamisesta, tässä suora lainaus Pelkosen blogista:

"Suomea puolustaneet nauttivat varauksetonta arvostustamme. Konkreettisena osoituksena tahdosta sotaveteraaniemme hyväksi eduskuntaryhmien puheenjohtajat tekivät kuluneen syksyn aikana talousarvioaloitteen kahden miljoonan euron lisäyksestä rintamaveteraanien kuntoutusmäärärahoihin. Sotaveteraanien uhraukset tämän maan puolustamiseksi ovat kunnioitettavia, mutta samalla mahdottomia korvata rahalla. On kuitenkin tärkeää, että jokainen veteraani saa itselleen tarpeidensa mukaista hoitoa. Se on vähintä, mitä heidän hyväkseen voimme tehdä."

Olen henkilökohtaisesti kirjoittanut niin Sotiemme Veteraanit- yhdistykselle sekä Jaana Pelkoselle siitä, että maassamme veteraaneista kyllä puhutaan kunnioittavaan sävyyn, mutta rahallista apua (joka usein ikävä kyllä, on merkittävin apu) ei näille maamme valioyksilöille heru. Molemmilta on tullut kaunis kiitos, kirjoitin asiasta, mutta siihen se on jäänytkin. Puhun esimerkkinä omasta isoäidistäni jonka elämänlaatu on huomattavan heikkoa, koska hän elää yksin ja hyvin yksinäisenä. Palvelutaloon/vanhainkotiin hän ei pääse, syynä on "liian hyvä kunto". Mummi on lähes kuuro ja sokea 92 vuotias (s.1921) leski sekä rintamalotta. Terveiden elintapojen ansiosta elinaikaa voi olla jäljellä hyvinkin vuosikymmen, sillä sisäelimet ovat hyvässä kunnossa.

Päivät seuraavat samaa kaavaa. Minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit vuorokauden mittaisilta kun ei pysty lukea, ei katsoa televisiota eikä keskustella kuin seinien kanssa. Sairaseläkkeellä oleva fyysisesti huonokuntoinen isäni yrittää käydä katsomassa äitiään niin usein kuin mahdollista, samoin yritän itse kun töiltäni ehdin. Kuitenkaan pojan ja lastenlasten vierailut, eivätkä varsinkaan kymmenen minuutin kotihoitokäynnit korvaa ikätoverien, ja ylipäätään sosiaalisen elämän tarvetta. Mummi puhuu todella usein siitä miten kovasti hän kuolemaa odottaa. Ymmärrän sen hyvin.

Välissä oli lyhyt (n.kolmen viikon mittainen) kuntoutusjakso palvelutalossa. Muutos masentuneesta ja yksinäisestä vanhuksesta toiveikkaampaan ja positiivisempaan ihmiseen oli huomattava. Psykiatri oli kirjannut saman ylös. Ikätoverien seura ja ihmisten ilmoille pääsy saivat aikaan sen, että arki oli pitkästä aikaa elämisen arvoista, muutakin kuin nukkumaanmenon ja lopullisen unen odottamista. Onnistuneen kolmen viikon kokeilun jälkeen mummi passitettiin takaisin kotiin koska oli edelleen liian hyvässä kunnossa palvelutalon asukkaaksi.

Mielestäni tämä on julmaa. Annetaan toivoa ja sitten otetaan se pois. Tieto siitä miten asiat voisivat olla, on tuskallinen kantaa. Vanhusten itsemurhat ovat kasvaneet, ihmetteleekö joku syytä siihen?

Toivon, että kansanedustajat jättäisivät veteraaniaiheella äänten kalastelun. Se on härskiä toimintaa ja saa mielen kiehumaan siitä voimattomuudesta jonka läheisen ihmisen hidas kuolema tylsyyteen aiheuttaa. Jos ette aio edes yrittää auttaa tavalla joka parantaa oikeasti ihmisen arkea, älkää puhuko kauniisti heidän oikeuksistaan.



Edit. 24.8.2015

 En tiedä minkä arvan mummi heitti oikein kun pääsi vihdoin, lähes 94 vuotiaana kunnalliseen palvelutaloon. Kuten jo edellisen kolmen viikon kokeilujakson aikana, kunto ja mieliala kohenivat taas nopeasti. Tällä kertaa kuitenkin mummi sai tulla jäädäkseen. Toisin kuin ilmeisen monessa palvelutalossa/hoitokodissa/saattohoitokodissa, täällä henkilökuntaa tuntuu olevan tarpeeksi huomioimaan jokaisen aiakkaansa tarpeet yksilöllisesti ja laadukkaasti. Tuntuu ihanalta nähdä rakkaan ihmisen voinnin paranevan. On upeaa tietää, että kun loppu koittaa, se koittaa ympäristössä jossa saa olla halutessaan yksin, mutta yksinäisyyttä ei tarvitse joutua tuntemaan.

On käsittämättömän lyhytnäköistä ja julmaa, miten niin tärkeää työtä kuin vanhusten hoito on, ei arvosteta lähellekään sille kuuluvalla tasolla. On myös pakko myöntää, että olen katkera siitä miksi muuttoa tänne ei järjestetty jo paljon aiemmin asianomaisen, sekä omaisten lukuisista yrityksistä huolimatta. Ennen palvelutaloon joutumista pelättiin. Nykyajan pelko on se, että sinne ei pääse.

Nuorena, varakkaana tai vauhtisokeana on vaikea miettiä tilannetta omalle kohdalle. Koskaan ei kuitenkaan tiedä mihin elämä vie. Loppu voi koittaa nopeasti sydänkohtauksen yllättäessä veroparatiisissa aurinkovarjon alla, toisessa kädessä golfmaila ja toisessa martini. Tai se voi koittaa vanhana, heikkona, ja yksinäisenä silloin kun ei ole muuta kuin aikaa miettiä olisiko kannattanut sittenkin tehdä jotain silloin kun siihen oli mahdollisuus. En usko, että Jaana Pelkosella tai Sotiemme Veteraanit yhdistyksellä on mitään tekemistä asian kanssa. En usko että he ovat edes miettineet asiaa.

 Onko päättäjillämme niin kiire kehua sotaveteraanien saavutuksia maamme itsenäisyyden eteen, että heidän kunnioittamisensa sijaan lahjoitamme maamme sieluttomalle ja kasvottomalle unionille, joka niin ikään kauniiden sanojen varjolla antaa pois kaiken sen jonka takia muistamme isovanhempamme ja olemme heistä ylpeitä? Miten paljon verta vuodatettiin sen eteen että saisimme olla omia itsejämme ja ylpeitä siitä? Miten suuri määrä ahneutta tarvitaan viemään kokonaisen kansan sielu?

 Olen iloinen siitä, että toinen mummoni, vaarini ja pappani eivät joudu enää taistelemaan politiikkojen korulauseiden toteutumisen puolesta. Siinä sodassa kun ei pieni ja sisukas Suomi tule koskaan maaliin pääsemään.